Viimeinen päivä osa 1.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Tyttö käveli New Yorkin syrjäkujia pitkin kotiin. Hän kääntyi juuri Road 5:deltä Street 13:lle, kun varjoissa liikahti jokin. Tyttö perääntyi, mutta iso hahmo hyppäsi hänen tielleen.
Konstaapeli Welles kuulusteli itkuista Oliviaa suljetussa poliisikopperossa. Pieni naiskonstaapeli oli antanut Olivialle katumuspillerin ja rauhoitteli tyttöä. Viereisessä huoneessa oli Alex. Alexilla oli käsiraudat ja hän oli lähes tajuton. Olivia oli kumauttanut häntä (jos asia oli oikein ymmärretty) jollakin kovalla esineellä. Poliisiasemalta soitettiin kodittomien turvakotiin jonne Alex haettaisiin pian.
"Minne minun hiukseni ovat kadonnet?" Alex karjui raivopäisesti nähdessän kuvansa peilistä. "Minun kauniit hiukseni!" "Ne leikattiin sinulta poliisiasemalla," turvakodin johtaja sanoi rauhalliseen sävyyn. "Poliisiasemalla? Milloin olin siellä? Ja miksi? Miksen muista mitään? Et ole vieläkään kertonut miksi olen täällä." huusi Alex. "Sinut on tuotu tänne koska tarvitset hoitoa (!) ja sinua ei poliisiasemalla tunnistettu. Kuka olet?" "Kuka itse olet? En kerro nimeäni tuntemattomalle!" Alex tiuskaisi. "Minä olen Annabelle. Kerro nimesi!" "Alex." "Ja sukunimesi on.." "Minulla ei ole sukunimeä. Minä ja isä kutsuimme itseämme Supermiehiksi, kun olin pieni." "Hienoa. Alex, sinun DNA:si on tuntematon. Kunhan tutkimukset ja hoito ovat ohi, etsimme vanhempasi," havainnoi Annabelle. "Isä on kuollut ja äitiä en ole edes nähnyt," Alex kertoi hiljaisella äänellä. "Niinpä niin. Valitettavasti meidän on nyt ensin lähetettävä sinut sairaalaan. Sinulla on jotain lommo päässä, naarmuja ja olithan sinä tajuttomanakin jo aika kauan. Monta tuntia," Annabelle selitti iloisesti kuuntelematta Alexia yhtään.
Alex istui sairaalan odotushuoneessa kuunnellen jonkun sekopäisen naisen sepustusta Marsista ja prinsessoista, kun hänet kutsuttiin sisään. (Okei oli kiva jutella, moi) Erittäin viehättävä naislääkäri Dr.Andrews alkoi tutkia häntä. Valitettavasti Andrews ei osannut sanoa mikä Alexissa oli vikana ja Alex lähetettiin röntgen huoneeseen kahden miehen saattamana. Alex kuljetettiin hissillä ylös, 5.kerroksen odotushuoneeseen, ja siitä käytäviä pitkin ja yhden vastaanottohuoneen läpi. Vastaan otolla istui tyttö, joka alkoi kiljua heti Alexin nähtyään: "APUA! Se on hän! Viekää se pois! Tapan sinut! Inhotus! Häivy!" (ja jotain muuta sen suuntaista) Alex kääntyi katsomaan häntä tyttöä ja yritti pysähtyä nähdäkseen kunnolla, mutta saattajat vetivät häntä eteenpäin.
Vielä heidän poistuttuaankin kuului tytön kiljuna. "Mitähän sille on käynyt?" "Kuulostaa vakavalta. Tai jos se on vain hullu," miehet ihmettelivät. Voisiko tuo tyttö olla raskaana? Minun ansiotani. Oli ehkä viimeisin. "Istu." He olivat saapuneet röntgen huoneeseen. "Minä otan kuvan.. Noin. Hmmmm. Jonkinlainen kova lyönti, tai ehkä potku, aiheuttanut aivoverenvuotoa. Vakava tilanne, mutta korjattavissa. Aivoissa vaurioita. Viedään kuvien kanssa Andrewsille." "Olisi helpompi lähettää kuvat ja laittaa leikkauslistalle. Kai sinä Alex haluat, että vauriot korjataan." "Tietenkin. Viekää minut saliin vaikka heti."
"Kirurgi oli yksi sairaalan huonoimpia, sillä Andrews, jonka piti leikata, joutui onnettomuuteen. Kyllä. Ei ollut vakava onnettomuus. Niin, niin leikkaus.. Juu sis.. se epäonnistui. Mies menehtyi. Olen kovin pahoillani. Kyllä. Ai ei sukulaisia. Ystävät? Eikö tosiaan ketään jolle pitää soittaa?.. Voi ei. Olipa surkea elämä. Niin. Olemme pahoillamme epäonnistumisesta. Hei hei." Vastaanottovirkailija sulki puhelimen. Oli ollut hankala löytää edes joku henkilö, joka tiesi Alexin ja vielä hankalampi löytää joku, joka välitti hänestä. Kodittomien turvakodin johtaja oli ainoa sellainen. Ja tuo viiden minuutin puhelu ei edes palkinnut häntä siitä. Hän vain oli saanut lisää tietoa, joka ei häntä kiinnostanut. Hän nousi tuolilta, haki kahvia ja istui uudelleen juomaan sitä. Kello oli kahdeksan, mutta hän ei pääsisi vielä pitkään aikaan kotiin. Yksi onnetonyö ja kolme kuollutta.
-Mä
Kommentit